Alisuorittajan uskontunnustus

Köyhälle ei kannata antaa rahaa, koska pienikin helpotus arjessa johtaa kriisiin. Hyvinvointi on kokemuksena uusi ja tuntuu ansaitsemattomalta, joten rahat palavat vaikka leikkihelikoptereihin, jos viina ei maistu. Rikkaus on köyhän pahin onnettomuus. Voiko pieni ihminen katkaista noidankehää muuttumatta vieraaksi itselleen?

Tähän tematiikkaan pureutuu Jarmo Teinilän romaani Puhallintehdas, joka alkaa juopotteluineen ja äijävitseineen stereotyyppisenä työläiskuvauksena. Ensivaikutelma on onneksi pettävä, sillä Teinilä kääntää asetelman nopeasti omintakeiseksi ja kunnianhimoiseksi pohdinnaksi ihmisen osasta ja vastuusta yhteiskunnassa, jossa voitetaan haudanryöstäjän moraalilla.

Päähenkilö Juonela on tyypillinen nykyajan väliinputoaja: duunariksi ajautunut lahjakkuus, jolle ei ole käyttöä. Henkisesti koditon mies on työkavereille liian herra ja herroille liian narri. Kyllä Juonelaakin sapettaa, kun puhallintehdas suljetaan, mutta asia on hänelle lopulta yhdentekevä. Henkinen side ei voi katketa, jos sitä ei koskaan ole ollut. Epäonni tuntuu päättyvän, kun tehtaan isokenkäinen Brand palkkaa hänet kirjoittamaan muistelmansa. Brand paljastuu hirviöksi, joka on päättänyt todistaa Juonelalle, ettei tämä ole häntä parempi. Jos kunniallisuus ja rappio ovat vain olosuhdekysymyksiä, niin mitä on itse ihmisyys? Kysymys ajaa Juonelan helvettiin, jonka hän luuli tuntevansa ja josta ei poistuta kulkematta lähtöruudun kautta.

Puhallintehdas on outo ja pelottava romaani. Sen kieroutuneessa maailmassa kaikki on päätetty ennalta. Elämä on elokuvaa, jonka katsomisen moni jättää hyvällä syyllä kesken. Hyvän ja pahan välisen taistelun moraliteettina päähahmojen epäsuhta ei ole kirjallisuudessa harvinainen. Siinä missä Juonelan minuus on uskottavasti häilyväinen, on Brand paikoin epäuskottava pahana miehenä, jolla on raastavuuteen asti rehellinen sielu. Itsetilityksessään hän voisi olla hyvin Christer Kihlmanin kynästä, jonka tuotannossa menestyneen miehen rappio on keskeisessä osassa. Uskottavuusongelma tietysti on ja pysyy niin kauan, kun köyhät kirjailijat haluavat kirjoittaa rikkaista.

Ainoa naishahmo Minttu on karikatyyri valkoisen roskaväen käänteisestä rasistista, joka vihaa valkoisia miehiä ja makaa kaikkien muiden kanssa, ainoina valkoisina poikkeuksina kummajaiset ja rikolliset. Toisin kuin tarinan miehet, hän ei tunne edes tarvetta katsoa peiliin, eläimellisyys on hämärtänyt oikean ja väärän yhdeksi ja samaksi. Mintun hahmo tuntuu hieman päälleliimatulta, mutta sen voi käsittää Brandia täydentävänä elementtinä: valitun moraalittomuuden alapuolella on vain tiedostamattomuus. Inhimillisesti katsoen molemmat ovat arvottomia.

Teinilä on mahduttanut lyhyehköön romaaniin paljon. Koruton perusproosa pysyy loppuun asti hallitun jämäkkänä, vaikka dialogi uhkaa paikoin luisua liian näppäräksi. Tapahtumat eivät etene täysin kronologisesti, mikä on teknisesti onnistunut ratkaisu, sillä kokonaisuus tuntuu näin ilmavammalta. Musta huumori palvelee samaa tarkoitusta muuten kuristavassa tunnelmassa. Julmana aikalaisanalyysina ja kertomuksena pienen ihmisen suurista valinnoista Puhallintehdas muistuttaa Juha Seppälän 2000-luvun askeettisia romaaneja, mutta eräänlaisena happoversiona. Teinilä uskaltaa niin tyylin kuin sisällön suhteen piirun verran enemmän. Ympyrä sulkeutuu, mutta ei ilman lohtua:

“Se on ihmisen sisimmässä ja kehottaa välttelemään pahimmat karikot. Vaikeuksien keskellä se kulkee vierellä ja pitää kädestä. Jotkut kutsuvat sitä suojelusenkeliksi, minulle se on kaikkia ennen minua eläneiden sukupolvien viisaus, tapa elää ja olla - kulttuuri. Se on yhä minussa jossain syvällä ja uskon löytäväni sen uudestaan.”

Jarmo Teinilä: Puhallintehdas. Kiuas Kustannus, 2018, s. 206.

Kirja-arvion toimitti Tenho Kiiskinen.